19. heinäkuuta tapahtui Longyearbyenin satamassa miehistön ja purjehtijoiden vaihto. Ennen astumista kuunari Helenalle sain mahdollisuuden haastatella MTL:n erikoistutkijaa Juha Flinkmania edellisen legin kokemuksista:
Ensimmäinen tutustumiskohde Tromsasta lähdön jälkeen oli Karhusaari, joka maineensa mukaisesti ilmestyi sumusta jyrkkine eteläkallioineen. Tämä karu paikka osoittautui lintujen paratiisiksi. Rantautumispaikasta, vanhasta valaanpyytäjien satamasta, oli mahdollista nousta ylös. Todella karu maisema, saaren keskiosa järvien ja lampien täplittämä.
Longyearbyeniin saavuttaessa selvisi, että Kinnvikaan, suomalais-ruotsalais-puolalais-sveitsiläiselle tutkimusasemalle ei päästäisi. Syynä olivat ahtojäät, jotka saartoivat Huippuvuorten pohjoisosaa. Puolalainen tutkimusalus Horizont oli myös samoissa ongelmissa Longyearbyenin satamassa. Näin tarjoutui tilaisuus vierailla aluksella ja tavata Helsingin yliopiston biologian professori Veli-Pekka Salonen ja hänen retkikuntansa. Rovaniemen ja Olarin lukiolaiset pääsivät haastattelemaan ja keskustelemaan heidän kanssa arktisen alueen geologisista tutkimuksista ja miten ilmaston muutoksen vaikutukset täällä näkyvät. Tutkijoiden näkemys oli, että muutoksia on ja että ne erityisen selvästi näkyvät täällä arktisella alueella.
Prins Karls Forland -saarella päästiin seuraamaan muutaman kymmenen yksilön mursulaumaa, jota lähestyttiin kumiveneestä käsin. Jopa puolitoista tonnia painavia mursuja kannattaa varoa, sillä ne voivat ärsyyntyessään vaikka kaataa veneen. Itse asiassa mursujen kanssa tapahtuu enemmän onnettomuuksia kuin jääkarhujen kanssa. Mitään hyvänhajuisia otuksia ne eivät olleet, minkä voi todeta asettumalla tuulen alapuolelle. Matka jatkui pohjoiseen. Piristystä matkaan toivat mm. lahtivalaat ja delfiinit, sekä erilaiset hylkeet ja linnut. Kalaa pyytäviä kiisloja ja ruokkeja näkee merellä kaiken aikaa, hyvinkin kaukana rannikolta.
Ahtojaat estivät etenemisen 80. leveyspiirillä. Täällä, laivallinen hulluja suomalaisia kun oli paikalla, laskettiin tikkaat veteen ja lähes kaikki kävivät uimassa jääkylmässä vedessä.
Vierailut Amsterdamøya- ja Danskøya-saarilla muistuttivat valaanpyynnin ja Huippuvuorilta käsin tehtyjen pohjoisnavan valloitusretkien historiasta. Ruotsalainen insinööri André teki vetypallolla Danskøyalta lopulta onnettomasti päättyneen retkensä pohjoiseen. Retkikunnan jäsenet kuolivat trikinioosiin. Myöhemmin löytyneistä retkikunnan päiväkirjoista käy ilmi retkikunnan traagiset viime vaiheet.
Lasse Lindqvist ja Juha Flinkman sukelsivat saaren rannalla ja totesivat vedenalaisen maailman olevan käsittämättömän vehreetä ja täynnä elämää, jyrkkä vastakohta marsplaneettaa muistuttavalle saarimaisemalle. Itseasiassa isommista eläimistä vain svalbardinpeura elää maanpinnan tarjoamasta ravinnosta, muut nauttivat meren antimista. Jopa naali elää talvikauden jääkarhun hyljeaterian jämillä. Juha kuvasi merielämää videolle, joka tultaneen projektin yhteydessä julkaisemaan myöhemmin.
Vedenalainen tutkimus polararktisella alueella on vasta alussa, joten vielä ei ole riittävästi dataa siitä, miten meri reagoi ilmaston muutokseen. Ny Ålesundiin on äskettäin perustettu merilaboratorio. Siellä sukelletaan paljon ja sukellustutkimusta harjoittaa myös Longyearbyenin opiskelijoiden sukelluskerho. Pikku hiljaa dataa alkaa kertyä ja päästään selville muutosten vaikutuksista.
Huippuvuorten matkan vaikuttavimpiin kokemuksiin kuukui ehdottomasti käynti Magdalena-vuonolla. Vuonoon laskevia jäätiköitä seurailevat kylmät ilmavirtaukset saavat vuonon useinmiten näyttämään parhaimmat puolensa. Kuulas sää tervehti myös kuunari Helenan purjehtijoita. On varmaa, että nämä hienot kokemukset eivät koskaan unohdu.
Matka jatkui sitten Ny Ålesundin ja Barentsburgin kautta Longyearbyeniin. Keskustelimme vielä hetken turismista ja sen tuomista lieveilmiöistä. Pohjoisen karu luonto ei kestä suuria kävijämääriä, joita mm. suurilta risteilijöiltä rantautuu maihin. Tulevaisuudessa jouduttaneen asettamaan jonkinlaisia rajoituksia. Jo nyt mm. Magdaleenavuonossa partioi kaksi sysselmanin miestä tarkkailemassa kävijöiden edesottamuksia.
Oma osuuteni purjehduksesta noudatteli osin samaa reittiä kuin edellisen ryhmän ja jaoimme samoja kokemuksia: Kävimme tervehtimässä Forland-saaren mursuja, pistäydyimme Ny Ålesundissa ja kävimme kumiveneellä läheisen mereenlaskevan jäätikön luona. Oli henkeäsalpaavan jännittävää nähdä ja kuunnella kerrostalonkokoisten jäämöhkäleiden sortuvan mereen ukkosen jyrinää muistuttavan kumun saattelemana… Näinkö se ikijää sulaa lopullisesti? Noudimme mereen sortuneesta sinisestä jäälohkareesta paloja iltadrinkkiä varten. Kumosimme lasit 
hiljaisella kunnitoituksella tuhansia vuosia vanhalle jäälle, joka näin sai muuttaa olomuotoaan lasissamme.
Barentsburgin tarjoaman ilmaisen saunan jälkeen suuntasimme kohti Karhusaarta. Voimakkaan epäsuotuisan tuulen johdosta emme päässeet rantautumaan valaanpyytäjien lahteen vaan sen viereen suojaisampaan poukamaan. Korkeat kalliot estivät nousuyrityksemme ylös, niinpä grillasimme makkaramme hiekkarannalla ajopuunuotiolla lunnien ihmetellessä pesäkolollaan outoja 
vieraita. Lahteen saapui sitten useita muitakin aluksia, mm. National Geographicsin laiva, josta tehtiin ahkerasti tutustumisretkiä ympäristöön. Paluu Tromssaan tapahtui etuajassa navakassa sivumyötäisessä nopeuden ollessa parhaimmillaan lähes 13 solmua tunnissa.
Erkki Luoma-aho
