Ensimmäinen tutustumiskohde Tromsasta lähdön jälkeen oli Karhusaari, joka maineensa mukaisesti ilmestyi sumusta jyrkkine eteläkallioineen. Tämä karu paikka osoittautui lintujen paratiisiksi. Rantautumispaikasta, vanhasta valaanpyytäjien satamasta, oli mahdollista nousta ylös. Todella karu maisema, saaren keskiosa järvien ja lampien täplittämä.

 Longyearbyeniin saavuttaessa selvisi, että Kinnvikaan, suomalais-ruotsalais-puolalais-sveitsiläiselle tutkimusasemalle ei päästäisi. Syynä olivat ahtojäät, jotka saartoivat Huippuvuorten pohjoisosaa. Puolalainen tutkimusalus Horizont oli myös samoissa ongelmissa Longyearbyenin satamassa. Näin tarjoutui tilaisuus vierailla aluksella ja tavata Helsingin yliopiston biologian professori Veli-Pekka Salonen ja hänen retkikuntansa. Rovaniemen ja Olarin lukiolaiset pääsivät haastattelemaan ja keskustelemaan heidän kanssa arktisen alueen geologisista tutkimuksista ja miten ilmaston muutoksen vaikutukset täällä näkyvät. Tutkijoiden näkemys oli, että muutoksia on ja että ne erityisen selvästi näkyvät täällä arktisella alueella.

Prins Karls Forland -saarella päästiin seuraamaan muutaman kymmenen yksilön mursulaumaa, jota lähestyttiin kumiveneestä käsin. Jopa puolitoista tonnia painavia mursuja kannattaa varoa, sillä ne voivat ärsyyntyessään vaikka kaataa veneen. Itse asiassa mursujen kanssa tapahtuu enemmän onnettomuuksia kuin jääkarhujen kanssa. Mitään hyvänhajuisia otuksia ne eivät olleet, minkä voi todeta asettumalla tuulen alapuolelle. Matka jatkui pohjoiseen. Piristystä matkaan toivat mm. lahtivalaat ja delfiinit, sekä erilaiset hylkeet ja linnut. Kalaa pyytäviä kiisloja ja ruokkeja näkee merellä kaiken aikaa, hyvinkin kaukana rannikolta.

Ahtojaat estivät etenemisen 80. leveyspiirillä. Täällä, laivallinen hulluja suomalaisia kun oli paikalla, laskettiin tikkaat veteen ja lähes kaikki kävivät uimassa jääkylmässä vedessä.

Vierailut Amsterdamøya- ja Danskøya-saarilla muistuttivat valaanpyynnin ja Huippuvuorilta käsin tehtyjen pohjoisnavan valloitusretkien historiasta. Ruotsalainen insinööri André teki vetypallolla Danskøyalta lopulta onnettomasti päättyneen retkensä pohjoiseen. Retkikunnan jäsenet kuolivat trikinioosiin. Myöhemmin löytyneistä retkikunnan päiväkirjoista käy ilmi retkikunnan traagiset viime vaiheet.

Lasse Lindqvist ja Juha Flinkman sukelsivat saaren rannalla ja totesivat vedenalaisen maailman olevan käsittämättömän vehreetä ja täynnä elämää, jyrkkä vastakohta marsplaneettaa muistuttavalle saarimaisemalle. Itseasiassa isommista eläimistä vain svalbardinpeura elää maanpinnan tarjoamasta ravinnosta, muut nauttivat meren antimista. Jopa naali elää talvikauden  jääkarhun hyljeaterian jämillä. Juha kuvasi merielämää videolle, joka tultaneen projektin yhteydessä julkaisemaan myöhemmin.

Vedenalainen tutkimus polararktisella alueella on vasta alussa, joten vielä ei ole riittävästi dataa siitä, miten meri reagoi ilmaston muutokseen. Ny Ålesundiin on äskettäin perustettu merilaboratorio. Siellä sukelletaan paljon ja sukellustutkimusta harjoittaa myös Longyearbyenin opiskelijoiden sukelluskerho. Pikku hiljaa dataa alkaa kertyä ja päästään selville muutosten vaikutuksista.

Huippuvuorten matkan vaikuttavimpiin kokemuksiin kuukui ehdottomasti käynti Magdalena-vuonolla. Vuonoon laskevia jäätiköitä seurailevat kylmät ilmavirtaukset saavat vuonon useinmiten näyttämään parhaimmat puolensa. Kuulas sää tervehti myös kuunari Helenan purjehtijoita. On varmaa, että nämä hienot kokemukset eivät koskaan unohdu.

Matka jatkui sitten Ny Ålesundin ja Barentsburgin kautta Longyearbyeniin. Keskustelimme vielä hetken turismista ja sen tuomista lieveilmiöistä. Pohjoisen karu luonto ei kestä suuria kävijämääriä, joita mm. suurilta risteilijöiltä rantautuu maihin. Tulevaisuudessa jouduttaneen asettamaan jonkinlaisia rajoituksia. Jo nyt mm. Magdaleenavuonossa partioi kaksi sysselmanin miestä tarkkailemassa kävijöiden edesottamuksia.

Oma osuuteni purjehduksesta noudatteli osin samaa reittiä kuin edellisen ryhmän ja jaoimme samoja kokemuksia: Kävimme tervehtimässä Forland-saaren mursuja, pistäydyimme Ny Ålesundissa ja  kävimme kumiveneellä läheisen mereenlaskevan jäätikön luona. Oli henkeäsalpaavan jännittävää nähdä ja kuunnella kerrostalonkokoisten jäämöhkäleiden sortuvan mereen ukkosen jyrinää muistuttavan kumun saattelemana… Näinkö se ikijää sulaa lopullisesti? Noudimme mereen sortuneesta sinisestä jäälohkareesta paloja iltadrinkkiä varten. Kumosimme lasit hiljaisella kunnitoituksella tuhansia vuosia vanhalle jäälle, joka näin sai muuttaa olomuotoaan lasissamme.

Barentsburgin tarjoaman ilmaisen saunan jälkeen suuntasimme kohti Karhusaarta. Voimakkaan epäsuotuisan tuulen johdosta emme päässeet rantautumaan valaanpyytäjien lahteen vaan sen viereen suojaisampaan poukamaan. Korkeat kalliot estivät nousuyrityksemme ylös, niinpä grillasimme makkaramme hiekkarannalla ajopuunuotiolla lunnien ihmetellessä pesäkolollaan outoja vieraita. Lahteen saapui sitten useita muitakin aluksia, mm. National Geographicsin laiva, josta tehtiin ahkerasti tutustumisretkiä ympäristöön. Paluu Tromssaan tapahtui etuajassa navakassa sivumyötäisessä nopeuden ollessa parhaimmillaan lähes 13 solmua tunnissa.

Erkki Luoma-aho

Matkalla kuulin, että purjealuksemme olikin jo saapunut edellisiltana Longyearbyeniin ja oli hetikohta lähdössä. Hetken kuluttua kuunari lipuikin vuonossa kohti avomerta konevoimin, koska tuulta ei ollut nimeksikään. Seurasin kameralla uljaan aluksen menoa…

Tiistaiaamuna suoritin täydennyskuvauksia ja bongasin uuden lajin, paikallisen sinilatvan (P. boreale). Olin saanut varman vihjeen, että nimismiehen pihassa tällainen kasvaa. Siispä varkain sysselmannin talolle…

Tämmöistä ravaamistahan tämä on ollut, kuten huippuvuoren peuralla kuvassa. 

Erkki Luoma-aho, luonnonvalokuvaaja

Aamuvahdissa perjantaina ruorimies luuli ensin näkevänsä harhoja, kun edessäpäin sumussa alkoi erottua jyrkkiä rantakallioita – mutta silmien hieronnan jälkeenkin ne olivat siellä edelleen! Karhusaari oli maineensa veroinen, se piiloutuu usviin kunnes purjehtija pääsee lähelle, jolloin vasta jylhät maisemat avautuvat. Helena ankkuroitui Sørhmanaan Karhusaaren eteläkärjen itäpuolelle tuulilta suojaan, ja maihin päästiin lopulta vanhan valaanpyyntiaseman rannasta. Kävelylenkit lähivuorilla avasivat lisää upeita näkymiä tähän karuun, muta linnustoltaan rikkaaseen maisemaan. Huikaisevien jyrkänteiden reunoilta saatiin ihastella alhaalla lahdella ankkurissa kellubvaa Helenaa.

Iltapäivällä olikin siten jatkettava matkaa. Navakassa länsiluoteisessa tuulessa kurssi asetettiin kohti Svalbradin eteläkärkeä, Sørkappia. Laivalla miehistön toimintakyky oli merkittävävästi parantunut, ja matka sujui hyvin. Lauantaina Sørkapp ilmestyi sumusta, ja valaita havainnoiden matka jatkui Svalbardin länsirannikoa pitkin Isfjordin suulle, josta käännyttiin kohti Huippuvuorten pääkaupunkia Longyearbyeniä, jonne saavuttiin aamuvahdin aikaan sunnuntaina. Nyt on edessä tutustuminen Longyearbyeniin, sauna ja – niin, PIZZA!

Huomenna matka jatkuu kohti pohjoista, mutta se onkin sitten jo toinen tarina.

Roope

Huomenna, aamulla Kuunarimme irroittaa köydet ja alkaa matka kohti Huippuvuoria. Tarkoitus on pysähtyä myös Karhusaarella. Toiveissa on lopulta ylittää 80. leveyspiiri. Ystävää lainaten- tästä keli ei ainakaan lämpene. Maata on näkyvissä seuraavan kerran aikaisintaan neljän päivän päästä.

Kullero on Lapin maakuntakukka. Sen kukinta on tänä kesänä ollut erityisen runsas Saanan rinteillä. Kulleron terälehdet muodostavat suljetun tilan, jonne kimalainenkin pystyy ryömimään. Kulleron varsinainen pölyttäjä on pieni kullerokärpänen, joka munii sikiäimiin. Toukat syövät sitten palkkioksi osan siemenaiheista.

Kulleroa tavataan harvakseltaan eteläisemmässäkin Suomessa, mutta Helsingin Yliopiston järjestämällä Tunturikasvit/valokuvaus-kurssilla opittiin tuntemaan monia tunturien kasveja, joita tavataan lähinnä vain tunturialueella. Huippuvuren kasvimaailma on suppeampi, vaikka sielläkin tavataan puolisentoista sataa kukkivaa kasvia sekä runsaasti jäkäliä, sammalia ja leviä. Ohessa muutamia kuvia ‘bongatuista’ lajeista:

kurjenkanerva , arnikki, jääleinikki, sininen yökönlehti ja noidanlukko.                                                      

Siniset ja valkoiset yökönlehdet ovat kihokkien tapaan lihansyöjäkasveja, jotka pyydystävät lehdillään pikku hyönteisiä. Noidanlukot ovat tarujen ja uskomusten salaperäisiä kasveja, jotka ovat menneinä aikoina tarjonneet apua moneen vaivaan.

Tunturien rinteitä vartioi kapustarinta  äänekkäin “piip”-varoitushuudoin. Tarinan mukaan Lapin mies asetti tervaamansa kauhan eli kapustan kivelle kuivumaan. Paikalle rynnännyt lintu sai näin rintahöyheniinsä tumman laikun. Vanhan saamelaisuskomuksen mukaan ihmisen tuli uutteroida aamulla varhain ja nauttia ainakin aamupala ennen kapustarinnan piipahdusta.
Matka jatkuu 13.7. Longyearbyeniin.

Erkki Luoma-aho, luonnonvalokuvaaja

Kivikauden ihminen eli sopusoinnussa luonnon kanssa, oli osa luontoa. On todella käsittämätöntä, että parissakymmenessä vuodessa ruijanpallaksen määrä pohjoisilla vesillä on pudonnut räjähdysmäisesti: ruijanpallas luetaan uhanalaisiin kaloihin Pohjoisella jäämerellä.

Syitä tähän on monia, mutta kaikki seurauksia ihmisen typerästä toiminnasta: liikakalastus, myrkyt, tulokaslajit. Ilmastonmuutos tuo tähän oman lisänsä, meren ekosysteemi muuttuu. Pelkkä kalastuksen rajoittaminen ei yksinään ehkä enää riitä korjaamaan tilannetta. Seuraukset voivat olla monen lajin kannalta katastrofaaliset.

Erkki Luoma-aho, kalliotaideharrastaja, luonnonvalokuvaaja

Erkki Luoma-aho, luonnonvalokuvaaja